Friday, 22 August 2014

How to survive rainy days with Pikku Peanut

Summer’s over - again. The difference this year was due to the defining presence of Pikku Peanut.

The bugs have left, the flies and mosquitos have fled to wherever they go for winter and the rain beats down with a force and persistence I haven’t seen before in Helsinki. I’m learning, as with everything else in our life, how to navigate our new wet world, when it’s no longer just about keeping my own feet dry and I thought up the following guide;

First, have a plan.
Having a plan doesn’t mean that it will necessarily work. I’ve had plans for each day this week, puistotalo, playground, café, library – I ended up, soaked to the skin drinking tea while Pikku Peanut’s nose ran all over my blouse.

Second, it’s not just for today.
How long can you keep your idea going? Hiding in front of the TV will not get us through the winter. What can I do that’s fun but also easy? We have a perhetalo a few minutes walk from us, this means I can chase after Pikku Peanut somewhere other than my living room.

Third, find other people.
Neighbours, mother and baby group, play parks and even theatre for children aged 0-1! As the days get shorter, human contact gets more critical – the staff in cafés and incidental admirers on the metro don’t count. Helsinki, unlike many cities, has many activities, a lot of them free, for stay-at-home parents to fill their days.

And finally, it’s not just about the little one.
As several people have reminded me, a bored and anxious mother does no one any favours. The things I enjoy doing have to fit in our schedule somewhere. While Pikku is a good sport about most things, he’s growing out of the stage where he’d peacefully sleep in his pram all afternoon. It’s a good thing I’m no longer worried or embarrassed by screaming in bookshops and libraries.

Why should I be?


Sateinen päivät opas

Kesä on ohi - taas. Tämän vuoden kausi oli hyvin erilainen johtuen Pikku Peanutista.

Ötökät, kärpäset ja hyttyset ovat paenneet minne tahansa he menevät talveksi. Olen oppinut että kun sade iskee, minulla täytyy pystyä navigoimaan uudessa märässä maailmassa, kun kyse on enemmästä kuin pitää oman jalat kuivina. Luulin:

Ensin, täytyy tehdä suunnitelma.
Suunnitelma ei tarkoita, että se välttämättä toimii. Minulla oli suunnitelmia joka päivä tällä viikolla, puistotalo, leikkipuisto, kahvila, kirjasto - päädyin, märkänä juomaan teetä, kun Pikku Peanutin nenä vuosi ympäri minun pusero.a

Toiseksi, tänään, huomenna, ylihuomenna…
Kuinka kauan voit jatkaa? Telkkarin edessä olemalla ei jaksa talven läpi. Mitä voin tehdä, mikä on hauskaa, mutta myös helppoa? Meillä on perhetalo muutaman minuutin kävelymatkan päässä. Tämä tarkoittaa, että voin leikkiä Pikku Peanutin kanssa muualla paikassa kuin omassa olohuoneessa.

Kolmanneksi, täytyy löytää muita ihmisiä.
Naapurit, äiti ja vauva ryhmä, leikkipuisto ja jopa teatteria 0-1 vuotiaille lapsille! Kun päivät lyhenevät, me tarvitsemme muita ihmisiä -  vierasta kahvilassa ja metrossa ei lasketa. Helsingissä on paljon juttuja tehdä, paljon niistä ilmaiseksi.

Ja lopuksi, se ei ole vain pikkuista.
Kyllästynyt ja ahdistunut äiti ei ole hyötyä kennellekaan. Asioita mikä minä nautin täytyy sopia meidän päivään, vaikka Pikku ei enää halua nukkua hänen vaunuissa koko iltapäivän. Se on hyvä asia, En enää huolestu tai hämmentynyt kun hän huutaa kirjastossa ja kirjakaupassa.

Miksi minun pitäisi olla?

Tuesday, 19 August 2014

The myth of the weather forecast


I've complained often enough that it just doesn't rain properly in Finland. Rain in Finland is a generally a gentle affair, and cold, it trickles gently through the collar of your raincoat and your clothes get unpleasantly damp as a chill slowly spreads into you. Even worse when the rain's over it doesn't mean clear blue skies - just more greyness.

What I love, and we so rarely get here, is rain so loud and drops so weighty that when they hit - it’s as if you've personally offended a horde of angels who each happen to be armed with buckets of warm water.

In Zambia, when rain strikes, you are drenched immediately and completely. Simultaneously, lightening blinds and mighty rolls of thunder deafen - no umbrella or raincoat can make a difference. It's not just your collar that’s wet, but every item of clothing upon you that is soaked.

Sometimes Finland does throw forth a few surprises, having left my good luck wellies (guaranteed no rain will fall when I have them with me) at home, I was drenched twice in one day. The first time after a five second warning of modest thunder Pikku Peanut and I were assaulted by the heavens. The downpour lasted only a few minutes but was a cruel reminder to always take the rain cover of the pram if the sky is black with cloud.

Later that day Pikku Peanut as lay safe under his rain cover napping happily, I, running through Kaisaniemi without boots or a raincoat, realised that sometimes, just sometimes, I should believe the weatherperson.

Nautin sateesta.
Nautin sateesta. Minä usein sanon että Suomen sade on liian lempeää. Sade on kylmä, sinun vaateet tulevat märiksi ja hitaasti sinä tulet viileäksi. Mikä pahempaa, sateen jälkeen on vain enemmän harmaa taivasta.

Minä tykkään vahvasta sateesta, äänekkäästä ukkosesta ja sokaisevasta salamasta. Sambiassa, kun sade iskee, olet likomärkä välittömästi ja täydellisesti -
ei sateenvarjo tai sadetakki auta. Ei ole vain sinun kaulus joka on märkä, mutta jokainen vaate päällä kastuu läpi märäksi.

Mutta, Joskus Suomessa on yllätyksiä! Minun onnen kumisaappaat kotona, kastuin kahdesti aamulla.

Tästä, minä opin kaksi juttua. Ensin, pidä aina mukana sadesuoja jos on niin pilvinen että taivas on musta. Ja toiseksi – joskus minun täytyy uskoa ilmatieteilijää.niin pilvinen ettäen kanssaurast.
 the sunshine, weekends with friends and. oh

Tuesday, 5 August 2014

The fuss about farts


I was in the middle of a conversation when Pikku Peanut farted, loudly, and Peanut being a baby and I, a mother, we both carried on as if nothing had happened. The person I was talking to raised a questioning eyebrow. I imagine she thought I was going to apologise for Peanut letting one off in her face, but if I apologised every time PP farted, well, I’d get tired of apologising.

I don’t think this woman has children - I didn’t ask, I was too busy extolling the virtues of the Finnish maternity leave system – because if she did, she’d know that babies fart, ogle strangers and when he playfully swats your face his hand is inevitably wet with saliva. 

Peanut is at the only point in his life when farting, staring, grabbing hair and sneezing into people’s faces are considered cute. Moreover, we consider it a sign of good health and intelligence “Look how he pays attention to everything” we reassure ourselves as the man sitting across from him starts to fidget with the discomfort of having being relentlessly stared at for a full five minutes.

I’m not sure when and how we start to learn “manners” but I remember in my early school years the fuss about farts. “Whoever smelt it, dealt it!” You shrieked when you knew jolly well that the ripening smell filling the room had emanated from your bottom.

“Stop staring or your eyes will fall out,” the adults in our lives told us and other ridiculous things about trees growing out of our stomachs.

I suppose this was part of the process of learning to restrain our gas and saliva and limit the duration of our gaze. We learned that farting was something that we were supposed to be self-conscious about, something that was supposed to remain hidden.

Is it? Should we have to wince in embarrassment each time we let off a bit of wind? Would it be so bad if everyone farted freely without having to hide it, or stared at strangers without thought as if we were babies?

Paukku!

Olin keskellä keskustelua, kun Pikku Peanut pieraisi äänekkäästi. Me molemmat jatkoimme kuin mitään ei olisi tapahtunut. Henkilö jolle puhuin näytti yllättyneeltä. Luulen, hän ajatteli että minä pyytäisin anteeksi. Mutta jos minä pyytäisin anteeksi joka kerta Pikku Peanut pieraisee, minä tulisin hyvin väsyneeksi hyvin nopeasti.

En usko, että tällä naisella on lapsia - en kysynyt, olin liian kiireinen, kerroin hänelle suomen äitiyslomasta. Jos hänellä olisi, hän tietäisi että vauvat pieree, tuijottaa vieraita ja heillä on aina kädet märkänä syljestä.

Pikku Peanut on elämänsä vaiheessa jossa piereminen, tuijottaminen, hiuksiin tarttuminen ja aivastelu ihmisten kasvoille näyttää söpöltä.

Lisäksi me näemme tämän terveenä ja älykkäänä: "Katsokaa, kuinka hän on kiinnostunut kaikesta" me sanomme kun vastapäätä mies istuu epämukavasti Pikku Peanutin tuijottaessa häntä.

En ole varma, milloin ja miten opin "käytöstapoja," mutta minä muistan kuinka huudettiin että "Kuka haistoi sen, on tehnyt sen!" kun haju tuli omasta pepusta.

”Älä tuijota tai silmäsi putoaa pois," aikuiset kertoivat meille.

Arvaan että tämä on miten opimme olemaan pieremättä ja kuolaamatta, ja katselematta ihmisiä liian kauan.

Pieru tuli epämukavaksi, joka meidän täytyy pitää piilossa.

Mutta onko se? Olisiko niin paha, jos paukutetaan vapaasti, ilman piilottamista, tai tuijotetaan vieraita ajattelematta kuin olisimme vauvoja?

Image: "Toot" by Leslie Patricelli, "Paukku" Leslie Patricellista