Thursday, 27 March 2014

What Does the Fox Say?




One wonderful thing about having Pikku Peanut is that I can unashamedly linger in the toy section and pore over toys for which he is still much to young.

During my afternoon toyshop cruise, I found a shop in which I spent much too long and had to fight the urge to take home one of their dastardly cuddly toys.

I suppose I’ll return when Pikku Peanut is a little older or when my determination gives in and I decide I need a fox.

Mitä Kettu  Sanoo?

Yksi loistava asia Pikku Peanutista on että minä voin viipyillä leluosastolla. Iltapäivällä, minä löysin kauppaan ja minun täytyi taistella vastaan halua ostaa yksi nalleista.

Minä ajatellen että minä voin palata kun Pikku Peanut on vähän vanhempi tai kun luovutan ja päätän että tarvitsen ketun.

Tuesday, 25 March 2014

A Moment in the Sun

It happened, my first attempt at sitting on a park bench this year. It was a glorious ten minutes, a taste of summer to come. I hope.

In Helsinki, talking about the weather is not a sign of absolute boredom and it’s a discussion that can last more than a few sentences. In Lusaka, this conversation is quick and to the point “it was hot yesterday and tomorrow it will be hot again. In a month or two it will rain and then it will keep raining,” there are only so many climatic variations possible.

Those ten minutes yesterday could easily be my last park bench moments for the year. Yesterday could have been the last sunny day of the spring and summer. Of my summers here, two have been delightful – temperatures over thirty degrees Celsius and blue cloudless skies. Another summer it was as if one endless, never dissipating cloud covered the sky blocking the sun’s rays, and if it wasn’t drizzling, it was just about to start or had just finished. Even the birds seemed to sing half-heartedly, or was it that they were moaning to each other about the weather.

Of course this year’s park life will be different, the proximity to baby changing facilities will be more important than the thickness of the grass. Will Pikku Peanut even want to linger in the sun?

As the weather forecast can never really be trusted, we won’t know what the weather will be until it arrives. We have to plan and dream without really knowing what will happen.

Hetken auringossa
Vihdoinkin, minä pystyin istumaan puiston penkillä ensimmäistä kertaa tänä vuonna.

Ne olivat loistavat kymmenen minuuttia, maku siitä mitä on tulossa.

Helsingissä säästä keskustelu ei ole merkki tylsästä, ja voidaan jutella yli pari minuuttia. Lusakassa, tämä keskustelu on nopeasti ohi.

Nuo kymmenen minuuttia voi olla minun viimeiset penkillä tänä vuonna. Eilen saattoi olla viimeinen aurinkoinen päivä. Vaikka minulla on ollut kaksi erinomaista kesää, minulla on myös ollut harmaa ja pilvinen kesä.

Tietysti, tänä vuonna puisto elämä on erilainen. Minä aion olla lastenhoitohuoneen lähellä. Haluaako hän edes viipyä auringossa?

Koska sääennusteeseen ei voi koskaan todella luottaa, emme tiedä, mitä sää on, kunnes se saapuu. Meidän täytyy suunnitella ja haaveilla oikeastaan ​​tietämättä, mitä tulee tapahtumaan.

Thursday, 20 March 2014

Yesterday and Tomorrow


“What do you want to be when you grow up?” asked the nurse, elbow deep in diapers and milk.

“I don’t know,” replied the four-year-old sitting on a mattress beside her, eyelashes lowered bashfully.

“I know, you’ll be a doctor,” announces the nurse.

“Yes, a doctor!” the four-year-old squeals, excited.

“Good,” said the nurse “So you’ll have to work hard at school and do well in physics and chemistry.”

I overheard this conversation about a month ago and it has stayed with me. The nurse spoke to this child without prejudice, without selecting a profession based on the child not just being a girl, but a black African girl whose parents had recently come from Central Africa.

Many won’t see the significance of such conversations. Yesterday was Minna Canth Day – the Finnish Day of Equality, tomorrow is the International Day for the Elimination of Racial Discrimination and still there are people in this world who’ll ask Pikku Peanut if he wants to be either a football player or rapper because according to them, when one of the world’s most powerful countries is run by a man called Obama, a black boy can aspire only to sport and music. 

Though we can exceed these boundaries, our ambitions are in part formed by those around us, other people tell us what we can or can’t do – as Malcolm X recounted in his memoirs. Some of these encounters are public like “whites only” signs, or personal, in the case of teenagers who are told reading fiction is “white.”

Even as an adult my Saturday night is defined by others, for instance witnessing the humiliating “bouncer’s discretion” at an Irish pub in the city centre.

I’ve been subjected to racism before, in Africa and in Europe.  However, Finland claims some of the most progressive equality legislation in the world. Yet despite this, our group discussed the matter and resolved that there was nothing we could do. Such bouncers have considered the possible repercussions, they know that their management will stand by them and justify their actions and they know that the ombudsman for minorities is not interested in seemingly small incidents.

My small act of defiance, for Pikku Peanut’s sake, is that I will never set foot in this particular establishment again, no matter how tiny and pathetic a gesture that may seem.

If Pikku Peanut decides he’d like to be a soccer player, (I’d be surprised since neither parent has an interest in sport) I’d like that decision to be based on his innate talents and not by the limitations caused by the prejudices and assumptions that other people carry with them.

Thankfully, in such an intimate little exchange between a nurse and a little girl we are reminded that some people can see past the artificially constructed boundaries of race, class and gender.

Eilen ja huomenna
"Mikä haluat olla isona?" Kysyi sairaanhoitaja, vaippojen ja maidon keskellä.

"En tiedä," vastasi nelivuotias lapsi ujosti, istuen patjalla hänen vieressään.

"Tiedän, lääkäriksi," ilmoittaa sairaanhoitaja.

"Kyllä, lääkäri!" Neljänvuotias huusi onnellisesti.  

"Hyvä," sanoi sairaanhoitaja "Joten sinun on tehtävä kovasti töitä koulussa ja lukea hyvin fysiikkaa ja kemiaa."

Kuulin tämän keskustelun noin kuukausi sitten ja olen sen muistanut. Sairaanhoitaja puhui tälle lapselle ilman ennakkoluuloja, valitsematta ammattia  perustuen siihen että lapsi on musta afrikkalainen tyttö, jonka vanhemmat ovat Keski-Afrikasta.

Monet eivät näe tämän keskustelun merkitystä. Eilen oli Minna Canthin päivä - tasa-arvon päivä, huomenna on International Day for the Elimination of Racial Discrimination ja vielä on ihmisiä tässä maailmassa, jotka kysyisivät Pikku Peanutilta josko hän haluaa olla jalkapalloilija tai räppäri, koska heidän mukaan, kun yhdessä maailman vahvemmista maista presidentti on nimeltä Obama, musta poika voi tavoitella vain urheilua ja musiikkia.

Kunnianhimomme ovat osittain luotu muilla ihmisillä, muut ihmiset kertovat meille, mitä me voimme tai emme voi tehdä - kuten Malcolm X kertoi muistelmissaan.

Niin kuin aikuisena, minun lauantai-ilta on määritelty muilla, esimerkeiksi todistamassa nöyryyttävää "bouncer’s discretion" irlantilaisessa pubissa kaupungin keskustassa.

Olen kokenut rasismia ennen, Afrikassa ja Euroopassa. Kuitenkin, Suomessa on joitakin kaikkein progressiivisimpia tasa-arvo lakien maailmassa. Siitä huolimatta, meidän ryhmämme keskusteli tästä asiasta ja päätti, että ei ollut mitään voisimme tehdä.

Tällaiset portsarit ovat ajatelleet seurauksia, he tietävät, että johto seisoo takana ja he tietävät, että vähemmistövaltuutettu ei ole kiinnostunut pienistä tapauksista.

Pikku Peanutin vuoksi, en koskaan mene tähän pubiin uudelleen, ei väliä kuinka pikkumaiselta tämä voi tuntua.

Jos Pikku Peanut päättää olla jalkapalloilija, (olisin yllättynyt, koska kumpikaan vanhemmista on kiinnostunut urheilusta), haluaisin, että päätös perustuu hänen synnynnäinen lahjakkuuksia eikä muiden ihmisten ennakkoluuloihin  ja oletuksiin.

Onneksi keskustelusta sairaanhoitajan ja pikku tytön välillä, me muistetaan, että jotkut ihmiset näkevät enemmän kuin keinotekoisesti rakennetut rotu-, luokka- ja sukupuolirajat.

(Translation thanks to DD)

Wednesday, 19 March 2014

Change; mind, body, weather


Last week it was spring. The sky was blue, the thermometer in the pluses, we left our gloves at home and walked hatless as the sun warmed our faces.

This week.

Not having grown up here, the vagaries of Finnish weather still astound me. Once again as I’m running my trainers and my ankles are wet with new fallen snow as I clean my glasses – again. The snow is marked by the trails of skiers and dogs and the trees conveniently shed their load of snow just as I pass beneath.

Foremost on my mind during my morning run was my body and all the changes it has seen through pregnancy and the birth of Pikku Peanut.

The celebrity media would have us believe that by now I should be exactly as I was before my pregnancy – but I’m not. Instead I’m chugging through the snow feeling like a lead weight, the scale having thrown a frightening number at me earlier.

It’s not just that the media is full of images of perfect post-baby bodies, but also many women I know seem to have magically regained their figures without any effort and it’s difficult to retain one’s self esteem with such comparisons.

Having had a baby has changed the way I view my body, I no longer see exercise as a path to a great body. Now my focus is on health and strength and all the things I’d like to do with Pikku – run, jump, kick ball or sit up all night when he’s ill.

Or so I’d like to think. To be honest, it would be nice to look in the mirror at my pre-baby body.

Kaikki muuttuu

Viime viikolla oli kevät. Taivas oli sininen, jätimme käsineet kotiin ja kävelimme ilman hattua kun aurinko lämmitti kasvomme.

Tällä viikolla sataa lunta. Paljon lunta.

Suomen ilma muuttuu jatkuvasti. Minä en totu siihen, koska en kasvanut Suomessa. Taas minun lenkkarit ja sukat on ihan märät lumen takia kun juoksen.

Minä mietin kaikkia muutoksia kehossani. Median mukaan, minun pitäisi olla kuin ennen Pikku Peanutia. Mutta, minä en ole.

Kyse ei ole vain siitä, että media on täynnä kuvia täydellisistä post-vauva kehoista, mutta myös monet naiset jotka minä tiedän ovat maagisesti laihtuneet ilman työtä.

Vaikka näen minun kehoni eri tavalla, jos olen rehellinen, olisi kiva katsoa peiliin kehoa joka  minulla oli ennen Pikku Peanutia.

Sunday, 16 March 2014

A Bit of Jamaica in Kallio




Ackee and saltfish, jerk and dumplings, new flavours to all of us - “We should do this again,” was the verdict on Jamaican Mamas.

Their ginger beer was tangy, zesty in an authentic homemade way. Their rhubarb cake was divine – light, freshly made and the perfect note on which to finish a Saturday dinner with friends.

Jamaican Mamas
Ackee ja saltfish, jerk ja dumplings (suolainen munkki) uusia makuja meille – ”Meidän pitäisi tehdä tämä uudelleen,” me sanottiin Jamaican Mamasta.

Inkivääriolut oli kirpeää, kotitekoista ja aitoa. Raparperikakku oli ihana, kevyt ja tuore, ja oli täydellinen tapa lopettaa illallinen ystävien kansa.

Changing seasons, changing mind, changing body




Friday, 14 March 2014

On our bookshelf; Jayne Fisher’s “Avril Apricot and Simon Swede”























Somehow our copy survived three siblings and now sits ready for a second generation – Pikku Peanut. I loved the work of Jayne Fisher as a child and we had several of her books. Long before the master chef kids or voice kids and other means to exploit children’s talent, there was a world of garden vegetables created by a nine-year-old.

The stories and drawing are simple and honest as Avril Apricot overcomes insomnia and Simon, a sweet sensible little swede, shows he is worthy of owning a dog.

Sadly, the Garden Gang series are out of print and I’m not sure if they’ve ever been published in Finnish, but I have already put in an order from Amazon for more tales of garden veg that I’m sure will fascinate Pikku Peanut as much as they did me.

Meidän hyllyllä perjantaina
Jayne Fisherin “Avril Apricot and Simon Swede”

Meidän kopio selvisi kolme sisarusta ja nyt odottaa valmiina toiselle sukupolvelle - Pikku Peanutille. Rakastin Jayne Fisherin kirjoituksia lapsena ja meillä oli monia hänen kirjoja​​.

Ennen Masterchef kidsiä ja muita sellaisia oli yhdeksän-vuotiaan tytön tekemä  vihannesmaailma.

Tarinat ja piirustukset ovat yksinkertaisia ​​ja rehellisiä. Avril Aprikoosi voittaa unettomuuden ja Simon, makea järkevä pieni lanttu, osoittaa että hän ansaitsee omistaa koiran.


Valitettavasti Garden Gang-sarja on loppunut ja en ole varma jos niitä on ikinä julkaistu suomeksi, mutta olen jo laittanut tilauksen Amazoniin enemmän tarinoita puutarha vihanneksista, sillä olen varma että Pikku Peanut rakastaa sitä yhtä paljon kuin minä.