Friday, 5 December 2014

That Christmas feeling : Joulufiilis

(Suomeksi alla)

Every year I swear I’ll not give into the Christmas “spirit.” Every year I fail. Somehow Santa Clauses, tinsel and little golden bells creep into my home. Somehow, I end up cooing over cute elves and angels in shops that make their way into my checkout basket.

I’m cynical about Christmas, and I’m not talking about the religious or non-religious issues, I’m talking about cost and effort – how much time and money we spend on being Christmassy.

There’s the décor, then the presents and the socialising…

Lining up to talk to Father Christmas, wrapping gifts, pulling screaming toddlers out of shops…

It begins in early December with wandering around the shops, complaining about how early all the Christmas lights have come on, while munching on gingerbread. 

Then your shopping bag starts to fill up with all sorts of little trinkets and gifts (and gifts for other people that you end up keeping).

Before you know it your belly’s bigger and wallet lighter, you look around and find you are surrounded by shiny red things that you’ll have to take down in January and that will be unusable the following Christmas because you’ll have bought new ones.

Still, it’s hard not to get into it. There’s sitting in front of Christmas TV (including James Bond) with mulled wine, joulutorttu  and wine gums.

And of course…

Christmas carols!



Joulufiilis

Joka vuosi, minä tulen juolukipeäksi. Jollakin tavalla, Juolupukkitja kultaiset kellot, tontit ja enkelit, löytävät tiensä kotiini.

Minulla on ongelma joulusta, enkä puhu uskonnollisesta tai ei-uskonnollisesta kysymyksestä, puhun kustannuksista ja vaivasta - kuinka paljon aikaa ja rahaa käytämme jouluun.

Siellä on sisustusta, lahjoja ja juhlia…

Lapset jonottavan puhumaan joulupukille, lahjojen käärimistä, huutavia pikkulapsia vedetään pois kaupoista ...

Se alkaa joulukuun alussa, vaelletaan ympäri kauppoja, valitetaan kuinka aikaisin kaikki jouluvalot ovat tulleet, kun pureskellaan piparkakua.

Silloin ostoskassiin tulee kaikenlaista pikku rihkamaa ja lahjoja (ja lahjoja muille ihmisille, mitä ei koskaan saada niille).

Ennen kuin huomaatkaan vatsa on isompi ja lompakko kevyempi, voit katsoa ympärilleen ja löytää olet ympäröinyt itsesi kiiltävillä punaisella asioilla, jotka sinun täytyy ottaa pois tammikuun lopussa ja joka on käyttökelvoton seuraavana jouluna, koska aiot ostaa uusia.

Mutta, on paljon loistavia asioita  - jouluinen telkkari ja leffat (siis James Bond) glögi, joulutorttua, piparit

Ja erityisesti

Joululaulut!


Monday, 1 December 2014

The Christmas gift hypothesis / Joululahjahypoteesi

A show on TV is demonstrating how to make personalised nametags to attach to your Christmas gifts. It involves ovens and adding “thin layers of acrylic paint” for “that distressed look.” The end result is not bad – if the recipient even notices it – it just seems like an awful lot of fuss to go to.

One problem with this trend towards individualised handmade gifts is that it means every year the bar is raised higher and higher. If I handcraft a delicate porcelain necklace for you this year (just an example, I don’t know the first thing about making delicate porcelain) then what do I give you next Christmas? This little supermarket Santa, cute as it is, will fall a little flat, won’t it.

This also applies to birthdays. When Pikku Peanut turns one, if we break the bank on a talking electric car with adjustable gears, sirens and a detachable ski rack (have you been to a toyshop lately) then what does he get for his next birthday and every year that follows after?

Thinking about his Christmas and birthday gifts, I’m trying to work out how to teach Pikku Peanut that gifts are not an expression of love. Moreover, I’d like him to know that gifts are not a measure of love – that the better the gift does not mean the more abundant the love.

It’s a conundrum, because to an extent a gift is to demonstrate love and affection. I can’t imagine not buying him one – I’m not stingy.

So what then?

Joululahjahypoteesi

Katsoin televisiosta, miten tehdä yksilöllisiä nimilappuja joululahjojalle. Siihen liittyy uunit ja akryylimaalia miten luodaan ”that distressed look." Lopputulos ei ole huono - jos vastaanottaja edes huomaa sitä – mutta se tuntuu kauhean isolta työltä.

Yksi ongelma tässä trendissä yksilöllinen käsintehty lahjoja on se, että joka vuosi voi nostaa mittapuu korkeammalle ja korkeammalle. Jos minä teen posliini kaulakorun sinulle tänä vuonna (vain esimerkki, en tiedä mitään posliinin tekemisestä) niin mitä voin antaa teille ensi jouluna? Supermarket Santa (katso alla) voi tuntea hölmöltä, eikö niin?

Tämä koskee myös syntymäpäiviä. Kun Pikku Peanut täyttä yhden, jos menemme konkurssiin sähköautosta jolla on sireenit ja irrotettava suksiteline (oletko käynyt lelukaupassa viime aikoina), niin mitä hän saa seuraavana syntymäpäivänä ja joka vuosi sen jälkeen?

Kyse on siitä, miten opettaa Pikku Peanut että lahjat eivät ole rakkauden ilmaisuja. Lisäksi haluaisin hänen tietävän, että lahjat eivät ole mitta rakkaudelle - että parempi lahja ei tarkoita runsaammin rakkautta.

Se on arvoitus, koska minä rakastan häntä ja haluan antaa lahjoja – mutta en halua että hän sekoittaa kaksi ajatusta toisiinsa.

En voi kuvitella, että en osta hänelle mitään - en ole pihi.

Mitä vaan?

Friday, 28 November 2014

Temptation! Houkutus!

 I confess, I had one piece, or was it two, or even maybe three.
On the third tasting, you have to look thoughtful, as if you just might buy an entire packet of the stuff and eat it all yourself…

Houkutus
Minä myönnän, minulla oli yksi pala, tai kaksi... ehkä kolme.
Kolmannella kerralla täytyy näyttää siltä kuin ajattelisi syvästi, niin kuin aiot ostaa koko purkin ja syödä kaiken itse...

Tuesday, 25 November 2014

Winter was here - if only briefly


In less than a month, Pikku Peanut will turn one.

It’s an odd feeling being the mother of a nearly-one-year-old. When looking at his “baby” pictures – it’s quite difficult to associate the helpless little ball of mucus and tears with the current Pikku Peanut and his epic speeches.

Understood only by himself, he stands waving hands in the air, giving orders, making demands, proffering opinions – letting us know that he is the guy in charge.

He’s not wrong. He has two adults on heel, whose lives are arranged to suit his needs and wants.

But, who’s complaining?


Talvi oli täällä
Alle yhdessä kuukaudessa, Pikku Peanut on yksivuotias.

Se on outo tunne äidille kun vauva on lähes vuoden vanha. Kun katselin hänen "vauva" kuvat - se on vähän vaikea tunnistaa avutonta pientä räkäistä ja itkuista palloa.

Nyt Pikku Peanut pitää eeppisen pitkiä puheita.

Vain hän ymmärtää, hän seisoo heiluttamassa sen käsiä ilmassa, antamassa määräyksiä, esittämässä vaatimuksia, antaa mielipiteitä, kertoo meille että hän on kaveri joka on vastuussa.

Hän ei ole väärässä. Hänellä on kaksi aikuista jotka tekee mitä hän kysy, joiden elämä sovitetaan hänen tarpeille ja toiveille.

Mutta, kuka valittaa?